Kuva: Anne Nenonen
Kaikkihan yhdistysaktiivin tuntevat. Se on se, joka laatii budjetin, leipoo mokkapalat, kirjoittaa esitetekstin, päivittää nettisivut, järjestää kyydit, täyttää apurahahakemukset, innostaa nykyiset ja värvää uudet jäsenet. Kaikki tämä päivätöiden ja yksityiselämän ohella, lomassa ja joskus kustannuksellakin.
Suomen 135 000 yhdistystä ei millään pyörisi ilman aktiiveja. Siihen jäisivät tyttären salibandy, pojan futsal, oma jooga ja puolison kuoro – puhumattakaan vanhempainyhdistyksestä, vapaapalokunnasta, mielenterveysyhdistyksestä ja monesta muusta vapaaehtoistyöhön nojaavasta toiminnasta.
Kulissien takana yhdistysten väki kantaa yhteiskuntaamme monin tavoin ja osallistuu yhä useammin myös sellaisiin toimintoihin, joita ilman Suomi lakkaisi olemasta.
Mutta mitä tapahtuu, kun yhdistysaktiivi väsyy? Kuka leipoo ne mokkapalat, hakee apurahat ja etsii uudet jäsenet? Isommissa järjestöissä on pitkään tunnistettu ja tiedostettu ne ongelmat, jotka syntyvät, jos ruohonjuuritason yhdistystoimijoiden motivaatioon ja jaksamiseen ei panosteta riittävästi.
Maailma ei ehkä kaadu yksittäisen yhdistyksen hiipumiseen jäsenten puutteessa, mutta paljon tarpeellisia asioita jää tekemättä, jos hyvinvointiin ja järkevään töiden järjestämiseen ei kiinnitetä riittävää huomiota riittävän ajoissa.
Ihanaa, minut nimettiin rahastonhoitajaksi!
Useimmissa pienissä yhdistyksissä, joilla ei ole kattojärjestön tai palkattujen toimihenkilöiden tukea, taistellaan jatkuvasti sen kanssa, että toiminta on vaakalaudalla aina, jos joku väsyy, sairastuu tai vaikkapa vain muuttaa toiselle paikkakunnalle. Harvan yhdistyksen rahastonhoitajan tai sihteerin hommiin on ylettömästi tarjokkaita – useammin tahtoo mennä niin, että samat ihmiset jatkavat pitkin hampain, vaikka haluaisivat jo luovuttaa tehtävänsä seuraajalle. Kukaan ei kuitenkaan jaksa vuosikausia.
Hallintorutiineilla on huono kaiku, kukapa niistä pitäisi. Ilman rutiineja yhdistysten toiminta jää kuitenkin tyhjän päälle, vaille rakennetta ja ennustettavuutta. Jäsenmaksut pitää kerätä ja avustukset hakea, kokoukset järjestää ja pöytäkirjat kirjoittaa. Nämä asiat eivät tapahdu itsestään, vaikka rivijäsenen näkökulmasta – saati sitten ulkopuoliselle – siltä usein näyttääkin.
Digitalisaatio on parhaimmillaan sitä, että ihmiset vapautuvat tietotekniikan ansiosta keskittymään niihin asioihin, joihin tietokone ei kykene: kommunikoimaan, jakamaan ja välittämään, nauttimaan ja riemuitsemaan. Niihin asioihin, joita varten yhdistykset ja järjestöt on perustettukin – kissoihin, postimerkkeihin, vertaistukeen, puutarhanhoitoon tai oman kylän kehittämiseen.
